“Tanjan” tarina

Posted on maaliskuu 8, 2013 in Tarinat | 3 comments

Lähde: Meidän Perhe-lehti 09/2011
Kirjoittaja: Anna Pihlajaniemi

Tuo nainen kantaa kohta kohdussaan minun ja mieheni biologista lasta, jos hyvin käy. Ja luovuttaa lapsen meille yhdeksän kuukauden kuluttua.

Niin Tanja ajattelee ja yrittää katsoa tuntematonta naista mahdollisimman tarkkaan. Ehkä siten saisi selville, millainen tämä on aivan oikeasti. Nainen näyttää tavalliselta: puhdas tukka, nahkatakki ja ujo suora katse. Kolmekymppinen, ehkä vähän päälle.

Ukrainalaisen sijaissynnytyspalveluita tarjoavan yrityksen pienessä toimistohuoneessa on ahdasta. Paikan johtajatar selostaa massiivisen työpöytänsä takana sopimusten yksityiskohtia. Tulkki kääntää englanniksi. Tanja istuu hämmentyneenä.

Tapahtuuko tämä todella minulle. Minäkö olen kaukana kotoa ja kysyn, paljonko kohdunvuokraus kuluinensa tulee maksamaan. Minähän olen aina ollut ihan tavallinen ihminen.

Tanja ja hänen miehensä ovat valinneet sijaissynnyttäjän kuuden naisen joukosta. He ovat saaneet valokuvia naisista ja heidän perheistään sekä tiedot koulutuksesta ja luonteesta. Juuri tähän naiseen he ovat päätyneet, koska hänessä on hyvin paljon samaa kuin Tanjassa: kasvojen piirteet, olemus ja lämmin hymy.

Siihen kohtaan lomakkeessa, jossa kysytään motiiveja oman kohdun vuokraamiseen, nainen on kirjoittanut: Halu auttaa ja tehdä hyvää. Jos lapsi syntyy, nainen saa 8 000 euroa sekä raskauden aikana kuukausittaista vaate- ja ruokarahaa. Hän aikoo ostaa rahalla perheelleen talon.

On marraskuu 2009, ja Tanja ojentaa naiselle kolme suurta legopakkausta ja suklaarasian. Ne ovat lahja naisen omille lapsille.

Kivikautinen tunne: lisää lapsia

Eteläsuomalainen rivitaloalue näyttää kaksi vuotta aikaisemmin siltä, ettei sen pihalla voisi sattua mitään tavallisuudesta poikkeavaa. Kun Tanja kävelee autosta kohti kotiovea, hänen kohtunsa repeää. Lehdettömät pusikot kodin vieressä näyttävät surkeilta, naapurin vauvanrattaat ovat oven pielessä.

Tanjan mies kantaa vaimonsa niiden ohi kotiin ja soittaa ambulanssin. Tanja on viimeisillään raskaana. Tähän saakka raskaus on sujunut normaalisti, vaikka sen alkaminen olikin ihme.

– Minulle sanottiin jo parikymppisenä, etten vakavan endometrioosin vuoksi voisi tulla raskaaksi normaalisti, jos ollenkaan. Lapsi ilmoitti tulostaan muutaman vuoden yrityksen jälkeen, viikkoa ennen kuin hedelmöityshoitojen piti käynnistyä.

Sairaalassa Tanja huutaa vielä silloin, kun lääkärit leikkaavat vaatteita hänen yltään: sattuu, sattuu, tehkää jotakin! Kolmen tunnin leikkauksen aikana hän menettää paljon verta, kohdun ja vasemman munasarjan. Ja melkein henkensä.

Syntyy terve poikavauva. Myöhemmin hoitajat ja lääkärit tulevat Tanjan sängyn viereen käymään läpi tuntemuksiaan. Dramaattinen synnytys on koskettanut heitä.

– Katselin, kuinka osa heistä jopa itki, mutta itse olin enimmäkseen ihmeissäni. Tilanne oli vielä niin lähellä, etten ymmärtänyt kaikkea.

Muutaman viikon kuluttua vauvalle puetaan päälle äitiyspakkauksen pienimmät vaatteet. Hänet kannetaan varovasti autoon ja viedään kotiin. Pojalla on äitinsä silmät ja isänsä tumma tukka. Tanja kävelee hieman hämmentyneenä huoneissa. Miehen äiti on käynyt siivoamassa, nyt elämä jatkuu perheenä.

Pojan päiväunien aikaan Tanja yrittää epätoivoisena korjata vessassa pissapusseja ilmastointiteipillä, sillä virtsajohdin vaurioitui leikkauksessa. Kun lapsi herää, Tanja ottaa kameran käteensä ja yrittää tallentaa jokaisen hetken: Nyt vauva hymyilee! Nyt itkee! Nyt osaa jo kääntyä!

Puolen vuoden kuluttua onnen ja kiitollisuuden rinnalle alkaa hiipiä syvä suru: en saa enää koskaan kokea tätä uudelleen, tämä on ainoa kerta, kun voin seurata lapseni kehittymistä.

– Ihmisten oli vaikea tajuta, että murehdin lapsettomuutta, vaikka olin jo saanut yhden lapsen. Mutta se tunne tulee selkärangasta ja on peräisin kivikaudelta. Nainen haluaa lapsia, useamman kuin yhden.

Kaipaus kasvoi.

”Jos sattuisimme olemaan kiinnostuneita…”

Tuleville adoptiovanhemmille suunnatussa tiedotustilaisuudessa on tungos. Tanja ja hänen miehensä istuvat salin keskiosassa ja kuuntelevat. Suurin osa adoptiolapsista on jo leikki-ikäisiä ja vaikeasti häiriintyneitä. Monet eivät saa lasta koskaan. Odotusaika kestää vuosia.

Mitä enemmän Tanja kuulee, sitä enemmän häntä ahdistaa.

– Ajattelin, että voi herrajumala niitä täällä olevia pariskuntaparkoja, joilla ei ole lapsia ollenkaan. Että onneksi meillä on edes yksi, koska prosessi vaikuttaa lähes mahdottomalta. Olin aina kuvitellut voivani adoptoida mahdollisimman pienen vauvan.

Kun Tanja työntelee pojalleen sopivan hiljaisia vauhteja puiston vauvakeinussa, häntä itkettää. Lapsuudenystävä, viiden lapsen äiti, lykkii omaa taaperoaan vieressä. Sitten ystävä sanoo tärkeät sanat: Jos minä olisin sinä, ottaisin kyllä selvää siitäkin vaihtoehdosta. Sijaissynnyttäjän käyttämisestä.

Oikeastaan Tanja on kuullut saman neuvon jo aikaisemmin kahdesti, heti kohdunpoiston jälkeen häntä hoitaneilta lääkäreiltä.

– Kohdunvuokraus oli kielletty vasta samana syksynä, joten lääkärit eivät ehkä tienneet ehdottavansa jotakin Suomen lain vastaista.

Silloin Tanja ohitti ajatuksen.

– Sijaissynnytys oli minulle jotakin, mitä tapahtuu vain elokuvissa. Tai mihin jenkkijulkkikset turvautuvat, kun eivät halua pilata vartaloaan.

Leikintäyteisen puistopäivän jälkeen Tanja menee uutta intoa täynnä kotiin, lukee pojalleen iltasadun ja pitää pienestä kädestä kiinni, kunnes lapsi nukahtaa. Sitten hän sukeltaa internetiin. Tietoa löytyy.

– Sijaissynnyttäjiä oli silloin tarjolla ainakin Yhdysvalloissa, Israelissa, Intiassa, Venäjällä ja Ukrainassa. Teimme hintavertailuja ja yritimme selvittää, ovatko firmat oikeasti olemassa ja mikä on kyseisten maiden lainsäädäntö.

Sitä ei voi varmistaa oikeastaan mistään, mutta Tanja puolisoineen yrittää tulkita nettisivuja. Ovatko ne asialliset? Onko tuollainen paikka olemassa kartalla? Esiintyykö johtaja omalla nimellään?

Yhdysvalloissa operaatio maksaisi lähes 100 000 euroa. Kahden päivän kuluttua Tanja lähettää Ukrainaan jossittelevan sähköpostiviestin: ”Jos me sattuisimme olemaan kiinnostuneita tällaisesta, niin miten asia mahdollisesti etenisi? Olemmeko ihan hoopoja, kun suunnittelemme tällaista?” Vastaus saapuu nopeasti: ”Ette ole. Tervetuloa tänne, niin katsotaan asioita paikan päällä.”

Vauvan takia, viranomaisista välittämättä

Ukrainalaisen lentokentän tuloaulan ovella odottaa pieni pönäkkä mies nimikyltti kädessään. Hän ohjaa Tanjan ja puolison autolleen ja kaasuttaa kaupungin läpi välittämättä punaisista liikennevaloista. Jännitys purkautuu hermostuneena nauruna.

– Tilanne tuntui niin järjettömältä ja epätodelliselta: tekevätkö ihmiset oikeasti tällaista? Lisäksi pelkäsimme. Ukraina, tuntematon kaukainen maa, sai aikaan sen, että odotimme koko ajan joutuvamme vähintään ryöstetyksi. Mielessä pyörivät mafiosot kätyreineen.

Olo tuntuu myös rikolliselta. He eivät ole ilmoittaneet matkastaan Ukrainan Suomen suurlähetystölle, vaikka niin kuuluisi tehdä. Maahantulokaavakkeeseen Tanja kirjoittaa hetken harkinnan jälkeen siistillä käsialalla matkan syyksi business, liikematka.

Palveluntarjoaja on varannut hotellin valmiiksi. Huoneessa haiskahtaa home ja ravintolassa tarjotaan epämääräistä lihapataa. Seuraavana aamuna molemmilla on vatsatauti ja harmaat kasvot. Tulkin avulla käydään läpi loputonta lomakenivaskaa. Jokaiseen paperiin tarvitaan allekirjoitus.

Papereiden ja maan lain mukaan mukaan lapsen synnyttävällä naisella ei ole mitään oikeutta lapseen. Se tieto tuntuu helpottavalta. Tanja kertoo tilanteen tekstiviestillä lähimmille sukulaisilleen. He tukevat hanketta mutta ovat surreet ja pelänneet eniten juuri tätä: että Tanja joutuu huijatuksi.

– Sitä, kuinka myöhemmin selitämme kohdunvuokrauksen Suomen viranomaisille, emme oikeastaan miettineet. Jos olisimme saapuneet lapsen kanssa kotimaahan, ei kukaan olisi ottanut häntä poiskaan ja olisimme turvautuneet lakimiehen apuun. Vaikka olisihan siinä selittämistä ollut.

Käytännön asioita, kuten äidin oikeutta äitiyslomaan tai lapsen oikeutta suomalaiseen sosiaaliturvaan, päätetään pohtia myöhemmin. Nyt tehdään sopimus. Sitten Tanjan mies luovuttaa spermaansa ja Tanja asettuu tutkimuspöydälle.

Neulat ovat paksuja, ja verinäyteputket odottavat ikkunalaudalla ilman korkkia. Naapurivuoteen paikallisen potilaan tippapussin virkaa hoitaa putkeen teipattu kertakäyttökumihanska.

– Papa-koe otettiin pienellä rautalapiolla. Silloin laitoin silmät kiinni. Ajattelin lastani, joka ei vielä ole syntynyt.

Kun Tanja viikon kuluttua lentää takaisin kotiin, mukana ovat lääkkeet, joilla hänen ja tuntemattoman synnyttäjän kuukautiskierrot säädetään samaan tahtiin ja aloitetaan Tanjan hedelmöityshoito. Sekin on huima ajatus.

Lentokentältä ostetaan kotona mummon ja papan hoivissa odottavalle pojalle nallen mallinen maatuska ja puinen jääkaappimagneetti.

Miksei haluaminen riitä?

Äiti lähtee vähän matkalle, sanoo Tanja lapselleen. Ensimmäisestä Ukrainan-vierailusta on kaksi kuukautta ja on aika lähteä luovuttamaan munasolut sijaissynnyttäjälle. Mies jää kotiin pojan kanssa, mutta Tanjan isä lähtee tyttärensä turvaksi.

– En uskaltanut matkustaa yksin. Sovimme miehen kanssa, että olemme puhelimella yhteydessä vähintään neljän tunnin välein. Etten kokonaan katoa kartalta.

Kun Tanja nukutetaan toimenpidettä vartan, isä yrittää epätoivoisesti keskittyä Barak Obaman elämäkertaan hotellihuoneessa ja rykii kurkkuaan. Miten omaa tytärtään voisi auttaa ja tukea, hän miettii. Lapseni taitaa toivoa vauvaa todella paljon, kun on tullut tänne.

Munasolujen keräyksen jälkeen isä tulee klinikalle. Ennen hotellille palaamista käydään syömässä McDonald’sissa.

Muutaman viikon kuluttua sähköpostissa odottaa viesti klinikalta: Dear Tanja! I have for bad news. Analysis to determine the pregnancy is negative… Best regards, Dr Elena. Alkioita siirrettiin, mutta yksikään ei johtanut raskauteen. Operaatio toistetaan muutaman kuukauden kuluttua. Mitään ei tapahdu.

– Päivät kuluivat kotona arkirutiineissa lapsen kanssa. Tiedonannot olivat niukkasanaisia. Vaikeimmalta tuntui, ettei voinut tehdä mitään. Kävimme puiston jälkeen Citymarketissa, keitimme pastaa ja nukuimme. Ja odotimme sähköpostia.

Sähköposti tarkistetaan monta kertaa päivässä. Läheskään kaikki eivät saa tietää, että Tanjan perheessä on meneillään tavallisuudesta poikkeava odotus.

Luovuttaminen ei kuitenkaan vielä käy mielessä. On nimittäin olemassa brittiläinen ystävä, netin kautta löydetty. Hän on miehensä kanssa käynyt hoidoissa samalla klinikalla ja onnistunut heti. Nyt kotona on ihastuttava puolivuotias tyttövauva.

– Miksei siis meilläkin? Se tuntui mahdolliselta.

Kahden ensimmäisen yrityksen jälkeen klinikalta ehdotetaan: raskauden todennäköisyys olisi suurempi, jos käyttäisitte sijaissynnyttäjän lisäksi erillistä munasolujen luovuttajaa. Niin päätetään tehdä.

– Emme halunneet valita uutta sijaissynnyttäjää itse. Oli helpompi odottaa ja toivoa, kun ihmisillä ei ollut kasvoja. Kaikki tapahtui muualla.

Jokainen uusi sähköposti muljahtaa sydämessä; ensin se hakkaa kiivaasti, sitten pettymys valahtaa vartalon läpi. Ei vieläkään. Jouluaattona, vähän ennen joulurauhan julistamista tulee tieto: neljäskään yritys ei ole onnistunut.

Tanja ja mies ovat kyläilemässä sukulaisten luona. Näytillä on ensimmäistä kertaa pieni sukulaisvauva. Heidän oma poikansa rapistelee avaamattomia lahjoja, kun Tanjan mies kyynelehtii olohuoneen sohvalla.

Suurempi suru iskee vasta illalla, kotisohvalla, kun lapsi nukkuu. Miksei vauvaa saa, vaikka häntä niin kovasti kaipaa, kysyvät Tanja ja mies toisiltaan. Eivätkä osaa vastata.

– Jostain syystä juuri neljäs epäonnistuminen tuntui lopulliselta. Olimme yrittäneet kaikkemme turhaan. Rahatkin alkoivat olla lopussa. Kuin jokin olisi musertunut.

Tanja tuijottaa televisiota näkemättä, minkä ohjelman valot välkkyvät ruudulla. Mies ottaa hänet kainaloonsa. Viidennen epäonnistumisen jälkeen Tanja ilmoittaa Ukrainaan, että hoidot lopetetaan. Vastausviestissä houkutellaan: Kannattaa jatkaa, meillä syntyy joka viikko ihania vauvoja. Päätös on kuitenkin tehty.

45 000 euroa, puolitoista vuotta

Ja nyt ollaan keittiössä, jonka ikkunasta näkyy pieni poljettava leikkitraktori. Tanja kaataa laseihin Mehukattia, poika on päivähoidossa, viidennestä ja viimeisestä epäonnistuneesta hedelmöityshoidosta on kulunut muutama kuukausi. Hoitoihin hupeni 45 000 euroa ja yli puolitoista vuotta elämästä.

– Otin eropaketin töistä ja sain puolentoista vuoden palkan. Heippa, rahat.

Eivätkä menetetyt rahat oikeastaan sureta Tanjaa.

– Olen varma, että jos emme olisi kokeilleet tätä keinoa, asia olisi aina hiertänyt mielessä: entä jos olisimme onnistuneet? Meitä ei olisi haitannut sekään, jos lapsi olisi ollut vammainen.

Menetetyt haaveet sen sijaan surettavat.

– En voi koskaan täysin hyväksyä sitä, etten saa lapsia itse. Vaikka olemme olleet miehen kanssa molemmat yhtä sitoutuneesti mukana tässä, minun lapsen kaipuuni on ehkä ollut syvemmällä. Miksi joku haluaa olla äiti – ei sille ole sanoja tai selitystä. Eikä sillekään, miksi kaipuu on yhden lapsen jälkeen yhtä suuri.

Puolentoista vuoden aikana ei riidelty. Päätös sijaissynnyttäjästä oli yhteinen, ja myös pettymysten kuluttamat voimat loppuivat yhtä aikaa. Kumpikaan ei olisi halunnut enää jatkaa. Vaikka luopuminen todella satutti.

– Siinä surussa olisi ollut kylliksi. Tuntuu epäoikeudenmukaiselta ja loukkaavalta, että toivoessani vauvaa koin samalla oloni rikolliseksi. Jos sijaissynnytykset olisivat sallittuja Suomessa, kukaan ei joutuisi matkustamaan omin päin epämääräisiin oloihin hankkimaan lapsia.

– Emme suinkaan ole ainoita, jotka ovat tehneet näin. Yhden samalla klinikalla vierailleen suomalaisperheen kanssa olemme jopa ystävystyneet.

Kotimaassa prosessi tulisi halvemmaksikin. Ja siinä tapauksessa Tanja voisi kertoa kokemuksistaan omalla nimellään ja kuvallaan.

Mitä hänelle kuuluu nyt?

Pojalla on likaiset kädet ja sininen teepaita, kun hän pusuttelee äitiään hoitopäivän päätteeksi. Hän ei aavista olevansa ihme. Tanja asettaa lapsen turvaistuimeen takapenkille ja ajaa kotiin.

– Lapsen kanssa asioita ei onneksi ehdi ajatella niin paljon.

Silti sijaissynnyttäjä tunkee joskus ajatuksiin. Mitä hän mahtaa tehdä juuri nyt? Onnistuiko hän tulemaan raskaaksi ja sai ostettua talon? Muistaako hän meidät? Tanja tietää naisen nimen ja sen, missä hän asuu miehensä ja kolmen lapsensa kanssa. Hän luottaa siihen, että naisen asiat ovat hyvin.

– Näimme hoitojen alussa hänen lapsistaan kuvia, jotka oli otettu valokuvaamossa. Kyllähän se jo kertoo, ettei hän ole ihan köyhä ja mukana pelkästään epätoivosta. Meidän lapsestamme luopuminen ei varmasti olisi ollut vaikeaa, koska hänellä oli kolme omaa.

Näin Tanja haluaa ainakin uskoa.

– Yksi läheisemme kysyi, eikö meitä pelota, että sukusoluistamme syntyi sittenkin lapsia. Ja sitten heidät myytiin eteenpäin jollekin lapsettomalle, joka oli valmis maksamaan vielä enemmän.

Tanjan mielestä näitä asioita ei kannata pohtia liikaa. Varmoja vastauksia ei ole olemassa.

– Me tiedämme miehen kanssa sen, mitä meille on kerrottu ja mitä itse omin silmin näimme. Voimme luottaa omaan vaistoomme, emme muuhun.

Samoin hän ajatteli klinikan laverilla Ukrainassa, kädet ja jalat lepositeissä, juuri ennen kuin nukutusaine vaikutti. Täytyi luottaa siihen, että saa lapsen. Ei siihen, että herää ja huomaa, että munuainen onkin varastettu.

Ihminen on valmis menemään melko äärimmäisyyksiin halutessaan lapsen, Tanja miettii istuessaan ensimmäistä kertaa sosiaalivirkailijan työhuoneessa. Hän on miehensä kanssa aloittanut adoptioprosessin, sittenkin.

– Meillä oli sijaissynnyttäjä ulkomailla, mutta se asia on loppuun käsitelty. Nyt toivoisimme saavamme adoptiolapsen,Tanja kertoo virkailijalle.

Tulisipa vain mahdollisimman pieni ja terve.

3 Comments

  1. Tarinan luettuani olen sanaton. Enkä tippaakaan hyvällä tavalla.

  2. kuka voisi minua auta kun minula om synynäien vika ei ole kutuva olekan minun piaisi saa sijaissynnyttä kuka voi auta

  3. Ymmärrän lapsettomuuden tuskan, olen itsekin lapseton. Kuitenkin köyhien naisten ahdingon hyväksikäyttö omien halujen tyydyttämiseksi on ihmiskauppaa. Uusi elämä on ihme, ei kauppatavaraa.

Vastaa