Sannan tarina

Posted on tammikuu 6, 2013 in Tarinat | 1 comment

Mentyämme naimisiin aviomieheni kanssa, alkoi meillä, kuten useilla muillakin samassa elämäntilanteessa olevilla, vauvan odotus. Kun raskaus n 7kk odottelun jälkeen alkoi, olin onneni kukkuloilla! Vihdoin minustakin tulisi oikeasti äiti! Olen ammatiltani kätilö ja työskentelin lapsivuodeosastolla, jossa hoitelin vastasyntyneitä päivästä toiseen, joten en millään olisi malttanut odottaa, että vihdoin saisin ikioman vauvan.

Raskausaika meni normaalisti. Kun synnytys vihdoin käynnistyi raskausviikoilla 41+2, huokaisin helpotuksesta, sillä loppuraskaus oli ollut jo aika uuvuttavaa aikaa. Synnytys eteni ensimmäisistä kivuliaista supistuksista alkaen erittäin nopeasti. Minua tuli hoitamaan tuttu kätilö. Kärvistelin ja kävelin supistuksissani, ja pian sain toivomani epiduraalipuudutuksen. Synnytys eteni vauhdilla, ja jonkun ajan kuluttua vauvan sydänäänikäyrä oli hieman huonohkoa, joten minua ohjattiin aloittamaan ponnistaminen. Ponnistin, ja vauva tulikin hieman eteenpäin, mutta siihen se sitten jämähti. Otettiin avuksi imukuppi, mutta siitäkään ei ollut apua, joten minua alettiin pikaisesti kärrätä leikkaussaliin hätäsectiota varten. Huusin vielä tutulle työkaverille, että ”Kerro miehelle mitä tapahtuu”, ja sitten olinkin jo hississä. En jännittänyt hätäsectiota yhtään, sillä tiesinhän jo työni puolesta, mitä siellä tapahtuu. Minut nukutettiin, ja niin siellä syntyi 3 pisteen poika. Lapsi kiidätettiin heti hoitoon lastenosastolle; minä olin autuaan tiedoton tästä.

Heräsin tokkuraisena heräämöstä. Oli noin keskiyö, ja muistan hämärästi, että joku kävi kertomassa, että olen saanut pojan. Tämä ystävällinen henkilö yritti myös näyttää vauvan kuvia, mutta oli todella kipeä, enkä jaksanut katsella yhtään mitään. Muistan, että olin todella tokkurassa ja minulla oli hirveät tuskat. Sain pyydettyä lisää kipulääkettä, ja sitä annettiin minulle. Välillä kuulin heräämön hoitajien jutustelua, välillä makasin puoliksi tajuttomana. Kivut eivät mielestäni missään välissä hellittäneet niin kuin olisin kuvitellut niiden hellittävän, mutta jossain vaiheessa minua tultiin kuitenkin hakemaan osastolle. Hakija oli hyvä työkaverini. Hän tarjoutui viemään minut sängyllä ensin vauvan luo lastenosastolle (vauva oli kiinni koneissa), mutta oloni oli niin heikko, etten olisi millään jaksanut (edes sängyllä maaten). Menimme siis osastolle. Osastolla muistan nähneeni vilaukselta mieheni käytävällä. Sen jälkeen työkaverini teki minulle rutiinihommat, eli painoi kohtua varmistaakseen sen supistuneen kunnolla. Tunsin, että jalkojeni välistä molskahti jotain. Työkaverini naamasta päättelin, että asiat eivät ole ihan kunnossa, ja hän joutuikin kiusaamaan minua painelemalla kohtua lisää ja lisää. Huusin tuskasta, ja samalla tajusin, että vertahan sieltä lorisee enemmän kuin kuuluisi. Sitten huoneessa alkoi kova härdelli: kutsuttiin lisää hoitajia toiselta osastolta, kohta sinne ilmestyi lääkäri, joku laittoi minulle lisää tippoja tippumaan, joku meni soittamaan verikeskukseen ja varaamaan veriä. Olin niin tuskissa, etten voinut kunnolla edes itkeä. Leikannut lääkäri sanoi minulle, että ”Nyt joudutaan menemään takaisin heräämöön”, ja niin minua lähdettiin taas kärräämään käytäviä pitkin. Heräämössä ympärilleni kerääntyi iso joukko ihmisiä painelemaan kohtua, siivoamaan veriä, mittaamaan verenpaineita, lisäämään tippoja… Suonia oli jo vaikea löytää, ja kun anestesialääkärikin sadatteli ääneen, muistan tajunneeni, että nyt on tosi kyseessä. Kuulin leikanneen lääkärin sanovan, että ”Soitetaan toiselle lääkärille kotiin, pyydetään se tänne auttamaan”.

Henkilökunnan runnoessa vatsaani ja hoitaessa minua kysyin itkuni lomasta, että ”Tuleeko tästä nyt porro (= on kohdunpoisto)?”. Minulle ei vastattu mitään, mutta sen sijaan minut kärrättiin leikkaussaliin uutta leikkausta varten. Nyt itkin kauhuissani, ja kysyin, että ”Kuolenko minä nyt?”. Taaskaan kukaan ei vastannut mitään, ja olin entistä enemmän paniikissa. Pian sain kuitenkin naamalleni maskin, ja nukahdin.

Seuraavan kerran kun aloin tajuta jotain, oli aamu. Joku jutteli minulle, kyseli vointiani. Sain kipulääkettä. En ihan tiennyt, olinko kuollut vai elossa, sillä en saanut silmiäni auki. Kaikki vaan tuntui valkoiselta ja huumaavalta. En voinut liikuttaa itseäni milliäkään. Kuulin puhetta, välillä vaivuin takaisin horrokseen. Jossain vaiheessa sitten sain silmiä sen verran auki, että huomasin ylhäällä keltaiset unikkoverhot. Se oli minulle merkki siitä, että olin ilmeisesti hengissä, sillä tunnistin heräämön pirteät verhot. Kysyin hoitajalta: ”Onko minulla enää kohtua?”. ”Ei ole”, oli vastaus. Voihan helvetti, ajattelin, mutta sitten vaivuin taas uneen…. Aamupäivällä mieheni vihdoin pääsi minua katsomaan, ja hänelle minun näkemiseni oli valtava helpotus. Mies oli viettänyt lähes koko yön miettien, että onkohan hän jo leski, sillä tiedonkulku oli ollut hieman heikkoa. Ennen näkemistäni hän oli osastolla itkenyt työkavereideni kanssa, kun koko karmaiseva totuus oli paljastunut. Itse olin vielä hieman sekaisin, ja iloitsin vaan siitä, että olen hengissä. Siirryimme yhdessä synnytysosastolle erityistarkkailuun, sillä vointini oli sen verran heikko, etten päässyt tavalliselle osastolle. Seuraava vuorokausi oli tuskaa. Itkin kivuista, ja itkin myös kauhusta, sillä kaikessa tokkurassani tajusin kuitenkin mitä kohdun poistaminen tarkoitti. En ole koskaan aiemmin ollut millään tavalla paniikkiin taipuvainen, mutta nyt tunsin välillä, kuinka sydän alkoi hakata ja kurkkua kuristi, leikkaussalin veriset kuvat vilkkuivat silmissä, ja olin aivan lohduton. Onneksi sain olla mieheni kanssa, ja ystävällisten kätilöiden ansiosta sain myös poikani vierailulle huoneeseeni.

Vietimme sairaalassa viikon. Eristäydyin täysin muista äideistä, vietimme aikaa vain omassa huoneessamme. Parin päivän jälkeen myös poika pääsi meidän luokse, ja hänestä saimme lohtua kaiken sen järkyttävyyden keskelle. Kotiuduin viikon kuluttua fyysisesti ihan hyvinvoivana. Kotona jatkoin erilaisia lääkityksiä, mutta onneksi leikkauksesta ei enää seurannut mitään jälkikomplikaatioita. Kotiutumisen yhteydessä alkoi myös ”alamäki”. Kotona katselin ihanaa poikaamme, ja itkin, kun tajusin, että ikinä enää en saisi kokea samaa. Tämä oli ensimmäinen ja viimeinen kerta, kun saisin katsella ja hoitaa omaa pienokaistani. Samaan aikaan kun olin onnellinen vauvastamme, olin todella surullinen, masentunut ja ahdistunut. Öisin en saanut unta, sillä leikkaussalin kauhukuvat tulivat mieleeni taukoamatta. Koin valtavaa kuolemanpelkoa. Olin aivan lohduton, itkin öisin ja itkin päivisin. Välillä olin myös iloinen, mutta suru saattoi iskeä ihan sekunnissa, ja se kamala tuska tulvi ylitseni sellaisella voimalla, että en meinannut jaksaa. Ajattelin, että koko elämäni oli pilalla. Unelmani useista lapsista oli romuttunut. Uskoin olevani hyödytön, masentunut itkupilli lopun ikääni. En halunnut tavata muita äitejä, sillä pelkäsin heidän alkavan kysellä synnytyksestä, enkä myöskään halunnut kuulla kenenkään toisen synnytysjuttuja. Hoin jatkuvasti mielessäni: ”Tämä ei voi olla totta, miten ihmeessä tämä on voinut tapahtua minulle.” Koin jatkuvia itsesyytöksiä tapahtuneesta. Ajattelin tapahtuneen olevan myös jonkinlainen ”näpäytys” minulle, joka olin aina ollut niin varma asioissa, jotka liittyivät vauvoihin ja niiden hoitamiseen.

Aloin myös tuntea ajoittaista vihaa ja kateutta muita ihmisiä kohtaan. Joskus saatoin ärsyyntyä, jos näin kadulla äitejä, joilla oli useita lapsia. Näin heissä vain omat romuttuneet haaveeni. Koin suunnatonta vihaa kaikkia narkomaaniäitejä ja päihteiden väärinkäyttäjiä kohtaan; he kyllä pystyivät lisääntymään ilman mitään ongelmia, mutta minä, kunnollinen ja tunnollinen ihminen, en siihen pystyisi enää koskaan. Pelkäsin muuttuvani kauttaaltaan katkeroituneeksi ikäväksi ämmäksi, josta miehenikin varmaan haluaisi pian eroon (aivan sairas ajatus). Olin siis aivan sekaisin. Samaan aikaan yritin nauttia rakkaasta pojastamme (ja nautinkin). Hän oli suloinen, mutta heräili päivin ja öin tunnin, kahden välein, ja olin melkoisen uupunut. Vauva-aika ei ollut ihan niin ruususista, kuin se ilman kohdunpoistoa olisi voinut olla. Puhuin tuskastani ja surustani päivittäin ystävilleni ja miehelleni, se hieman helpotti. Kerran kävin neuvolan psykologilla, mutta kun psykologi kysyi minulta vuodatukseni jälkeen, että ”oletko aina muutenkin kateellinen ihminen”, päätin lopettaa käynnit. En kaivannut mitään sepostuksia siitä, olenko kateellinen vai en, olisin vain halunnut jonkun, joka kuuntelee tuskaani ja sanoo, että se on oikeutettua ja normaalia, mutta että siitä voi selvitä.

Reilun puolen vuoden kuluttua koin ensimmäisen kerran, että elämä saattaa sittenkin helpottaa. Tuolloin eräs työkaverini, joka oli myös psykiatrinen sairaanhoitaja, sanoi, että ”Masennus ja suru ovat kaksi eri asiaa, ja itku on normaalia, kun suree jotain todella paljon.” Koin ensimmäisen kerran, että en olekaan ihan kamala luulosairas itkupilli, vaan ihminen, joka on kohdannut elämässään valtavan surun, ja yrittää selvitä siitä. Huomasin, että itkukin alkoi hieman vähentyä. Enää en itkenyt joka päivä, sitten en enää joka viikko, ja kesällä huomasin, että on mennyt jo pari viikkoa ilman itkua.

Nyt poikani on kolmevuotias. Olen ollut hänen kanssaan kotona koko ajan. En kadu päivääkään. Olen iloinen, että olen saanut olla hänen kanssaan tämän ainutlaatuisen ajan, joka on elämässäni ensimmäinen ja erittäin todennäköisesti myös viimeinen pikkulapsiaika. Rakastan poikaamme yli kaiken, vaikka usein vieläkin häntä katsoessani tunnen sen ikävän ja surun siitä, ettei poika saa ikinä omaa siskoa tai veljeä. En ole katkeroitunut, mutta edelleen minun on hieman vaikeaa kohdata tuntemattomia vauvaperheitä, en jaksa olla innostunut heidän jutuistaan kuten ehkä aikaisemmin olin. Se tuntuu liian tuskalliselta. Joku on joskus kysynyt, että tuleekos meille perheenlisäystä. Olen sanonut, että emme enää ikinä voi saada omia lapsia. Asian sanominen on jännittävää, mutta toisaalta se on myös vapauttanut minua. Onnekseni olen löytänyt muutamia kohtalotovereita. Vain heidän kanssaan koen olevani täysin samalla aaltopituudella. He tietävät, miltä oikeasti tuntuu, kun ei ole kohtua, eikä voi saada biologisia lapsia millään keinolla. Olen onnellinen näistä uusista ystävistäni, sillä heidän löytymisensä kautta en enää koe olevani niin yksin tämän epäoikeudenmukaisen asiani kanssa.

1 Comment

  1. Sanna, sinun tarinasi on kuin lukisin omaa tarinaani näiltä sivuilta. Itku tuli! Meille, minulle ja miehelleni syntyi kohta kuusi vuotta sitten pieni tumma tukkainen ihana tyttövauva. Synnytys oli pitkä ja päätyi imukuppiin. Synnytyksen jälkeen istukan synnyttyä menetin verta, mutta pääsin osastolle ja kaiken piti olla hyvin. Pääsimme parin päivän päästä kotiin ja viikon verran sain nauttia uudesta vauva-ajasta, kunnes yhtenä yönä heräsin verenvuotoon. Mieheni kiidätti minut ja viikon vanhan vauvamme sairaalaan ja verenvuotoa yritettiin saada tyrehtymään kohtua painamalla. Kivut olivat järkyttävät. Jouduin kaavintaan kaksi kertaa, mutta verenvuoto ei loppunut. Kolmannella kerralla minut vietiin leikkuriin edelleenkin kaavintaa varten, mutta tällä kertaa heräsin nukutuksesta ilman kohtua. Menetin hurjasti verta ja oli hilkulla että selvisin hengissä. Olen läpikäynyt surun sumentaman vauva-arjen. Itkin yöt ja hoidin vauvaa päivät, olin hirvittävän väsynyt. Koin lapseni vauva-aikana että minun oli pakko nauttia kaikesta koska en enää koskaan saa kokea tätä aikaa uudestaan. Kyllähän minä nautinkin, mutta siinä oli myös jotain pakonomaista. Koin myös ettei läheiseni tai neuvolan työntekijät ymmärtäneet suruani ja vähättelivät kokemaani, sanoen että ole onnellinen että sait terveen tytön. Olinhan minä suunnattoman onnellinen, mutta ei se ollut este surulle siitä ettemme voi saada lisää lapsia ja sisaruksia tytöllemme. Saimme kriisiapua sairaalasta pari kertaa, mutta emme kokeneet saavamme siitä hyötyä. Kun vauva oli noin 8 kuukautta, muutimme toiseen kaupunkiin ja siellä pääsin neuvolapsykologin luokse. Hänen avullaan pääsin käsittelemään tapahtunutta ja koin siitä olevan jonkin verran apua. Eniten tukea ja apua olen saanut kahdelta kohtalotoverilta, jotka löysin oman aktiivisuuteni ansiosta netin keskutelupalstalta. Meni monta vuotta pyristellessä kateudesta ja katkeruudesta eroon. Monta vuotta on mennyt pohtiessa kysymystä, miksi meille, kuinka näin pääsi tapahtumaan? Tällä hetkellä olen suunnattoman onnellinen siitä mitä minulla on, tapahtunut lujitti minun ja mieheni suhdetta ja osaan nauttia hetkestä. Pahimman yli olemme kai pääseet, mutta kyllä tämä asia nostaa päätään aika ajoin ja täytyy myöntää että välillä suru ja katkeruus pyrkivät pintaan.

Vastaa